Oljo

15.6. Nuorten Kesäkatsaus

Purin hampaita yhteen kun painoin kuljetusauton ramppia kiinni Oljon takapuolen takana. Se oli mennyt kiltisti kyytiin Bonnien viereen, mutta silti kaikki ärsytti. Olin odottanut ihan liian paljon taas. Olin kuvitellut ihan liian suuria paitsi itsestäni, myös Oljosta. Kahdestoista sija tasoitusajossa. Perkele. Ei edes bensarahoja palkinnoksi. Iskin typerien lainakärryjeni aisat kuljetuskopin vastanostettua takaseinää vasten niin että paukahti.

"Noh! Soo!" vaunun toisella takakulmalla häärivältä Gunnarilta pääsi silloin.
"Anteeksi", vastasin automaattisesti, mutta samalla itsekseni irvistäen.
"Sun pitää oppia häviämään", Gunnar sanoi leppoisasti. "Se oli sen ensimmäinen lähtö. Hyväksytty suoritus on siinä vaiheessa jo hyvä saavutus."
"Helppo sun on siinä myhäillä", vastasin hänelle rauhallisesti, vaikka teki mieli tiuskaista. "Sähän sanoit, että sä tunnet voittajan."

Teki mieli lisätä, että mene nyt vaikka onnittelemaan sitä siitä. Tai pussailemaan sitä hevosta: ilmeisesti sekin oli Gunnarin. Ei paljoa siis naamariani naurattanut, kun Gunnar oli aiemmin sanonut hyväntahtoisena kuin joulupukki, että Bonniehan oli sijoittunut vasta Oljon jälkeen, kun kerran voittajallakin oli ajeltu Wäckelinin väreissä.

Nenääni ja koko naamaani hieroen kiersin autolle mitään sanomatta ja kaappasin porkkanapussin takapenkiltä. Kun kiskaisin trailerin etuoven auki, hämmentynyt Oljo tuoijotti minua silmät yhtä pyöreinä kuin minun silmäni olivat vihaiset. Hieroin kuitenkin sen turpaa hetken toisiamme tuijotettuamme ja se tuntui auttavan meitä molempia.

Tuikkasin sekä Oljon että Bonnien suupieleen porkkanat ja nojauduin sitten lokasuojan päälle puolittain istumaan ja ihan kokonaan huokailemaan. Vitsin Oljo. Vitsin typerä Kesäkatsaus. Vitsin häviö. Kaikki oli helteen syytä, ja pitkän ajomatkan syytä, ja Markuksen typerien kahvitaukojen syytä, ja... ...kaikki taisi olla minun syytäni, kun olin polleasti ilmoittanut Oljon lähtöön opettelematta edes ensin, mikä olisi juuri sille sopiva tapa juosta ja ohjastaa.

"Voi kuule Oljo. Sun olisi kannattanut kyllä olla joku kalliimpi ja parempi ravihevonen. Joku kunnon mies olisi susta tehnyt voittajan. Nyt ne sanoi susta jo myydessäkin, ettei susta ole kuin makkaraksi."

***

11.6. Oma hevonen

Jotenkin asioilla oli taipumus aina järjestyä. Pitelin Oljon nahkariimuun kiinnitetystä narusta ja katselin sen uutta kotia pitäen näkemästäni. Talli oli pieni, ei ollenkaan niin kuinse paikka josta olin Oljon hakenut. Hevosen näköisiä hevosia katseli minua kaukaa. Joku nuori nainen talutti rautiasta suomenhevosta kauempana. Tämä talli ei tuntunut hevostehtaalta. Tämä taisi olla jonkun koti.

Kodikkaasta tuntumasta huolimatta oli omituista seistä keskellä pihaa hevosen kanssa. Oman hevosen kanssa. Oman tuoreen hevosen kanssa. Vaikka Oljo oli periaatteessa tuttu tamma, käteni hikosivat riimunarua pidellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne oli se, että jos jotain sattuisi, kukaan ei hoitaisi sotkuja puolestani. Hevosen omistaja ei olisi enää puhelinsoiton päässä, kun tarvitsisin neuvoja ja apua, sillä hevosen omistaja olin minä. Katsoin Oljoa, ja se näytti epätodelliselta kuljetussuojissaan, kun se katsoi vierastaen minua. Sitten se palautti minut todellisuuteen luimistamalla korvansa ja uhkaamalla näykätä.

Se joku nainen sai kai rautiaan suomenhevosensa paikoilleen, kun tuli poninhäntä heiluen uudelleen ulos tallista ja käveli minua vastaan. Rutistin Oljon narua vähän kovemmin. Olin puhunut aiemmin vain isännän kanssa, Gunnarin kanssa, eikä tuosta toisesta nähnyt ulospäin, mikä hän oikein oli. Mistä sen tiesi, vaikka olisi ollut joku kikattava heppatyttö, joka olisi alkanut itkeä, kun Oljo luimisi. Heppatyttö kuitenkin ojensi kättään minua kohti jo monta askelta ennen kuin saavutti minut ja alkoi samalla puhua.

"Hei, Linnea, hei. Pappa sanoikin, että tänään on se päivä, kun -- Oljohan se oli?"
"Joo."
"Niin, se päivä kun Oljo tulee. Me ollaan Oljo varattu sulle oikein hyvä karsina tuonne. Onhan se tamma?"
"On."
"Hyvä Oljo -- hei älä nyt ole tuon värinen, nuori hevonen ja noin yrmeä! Tulkaapa, niin mä näytän mihin hakaan se voi mennä koipiaan oikomaan ja... Mä en tainnut kysyä sun nimeä, enhän?"

Hymyilin hieman sille naiselle. Ainakaan hän ei ollut kiljunut ja itkenyt, kun Oljo luimi, vaan hän oli taputtanut sen kaulaa, kääntynyt kohti hakoja ja viittonut jo meitä mukaansa samalla vauhdilla. Hän osasi puhua, mutta ei ollut sellainen moottoriturpa, etten olisi saanut sanottua jotain väliin, jos olisin oikeasti tahtonut. Hänellä oli sitä paitsi siedettävä murre, josta sai selvän, toisin kuin etelä-ruotsalaisilla. Oli kuitenkin parempi aluksi vain kuunnella.

"Joosef", sanoin ja siristin silmiäni.
Tämä Linneakin siristi silmiään. Hän katsoi minua ensin toiseen silmään, sitten toiseen, mutta taisi sitten päättää, että joko olin Joosef tai tosi kummallinen sanoessani hänelle väärän nimen.
"Selvä. Tulepa, Joosef, niin katotaan se Oljon haka."

Niin me menimme. Haka oli tyhjä, jotta Oljo saisi ensin rauhoittua yksin. Se oli suurempi kuin se haka, josta olin tamman hakenut aamulla mukaani, mutta myös rapaisempi ja epätasaisempi pohjaltaan. Ajattelin, ettei se haittaa, ja nyhdin Oljolta suojat portilla. Kun avasin portin ja päästin sen narusta, se lähti niin kuin ohjus. Minun pitäisi kouluttaa se olemaan rauhassa portilla, tai muuten minulta tai joltakulta lähtisi joskus vielä käsi irti.

Kun Oljo ravasi ringin haassaan ja asettui sitten heinäkasansa ylle tuijottamaan ja miettimään, uskaltaisiko syödä, tunsin oloni omituisen tyhjäksi. En ollut ajatellut paljoa sitä, millaista olisi omistaa oma hevonen, mutta epämääräisissä mielikuvissani se ei ollut tällaista. Minusta tuntui samalta kuin ennenkin. Kun katselin Oljoa, joka tuijotti meitä uhkaavasti heinien ylitse, olisin halunnut tuntea jotain erikoista. Hevosen omistaminenhan oli sitä, että laitettiin hyvä hevonen kärryjen eteen ja ravattiin ruusun terälehtiä pitkin auringonlaskuun. Sen piti olla huimaa ja jännittävää.

"Se varmaan jää sinne?" Linnea kysyi.
"Joo, siellä sen on hyvä."
"Hmm. Mä veikkaan että me haetaan se sisään samaan aikaan kuin muutkin? Mutta hei, mä näytän silti sulle sen karsinan. Sitten mä ehdin auttaa sua vielä laittamaan tavaroita paikoilleen, niin löydät kaiken huomenna kun -- oliko sulla omat kärryt?"
"Joo, tai oikeastaan ne on lainassa, mutta on."

Sinne jäi hevoseni, hieman kuoppaiseen hakaan, ja laski päänsä heiniin kun olimme sen mielestä tarpeeksi kaukana. Sen karsina oli pimeämpi kuin sen vanha, mutta suloinen silti, ja puruja siellä oli paksulti. Täytetty heinäverkkokin siellä jo oli, vaikka olin ostanut omankin. Kaikki oli muuten hyvin ja kivasti, paitsi valjaiden säilytys. Katsoin katossa asti olevia koukkuja, kun toimme tavaroita varustehuoneeseen, ja Linnea katsoi vuorotellen myös sitä koukkua ja minua. Hän ei sanonut mitään, kun mietin, mikä olisi kauheinta: se, että huomenna minua varten olisi seinässä matalampi koukku, vai se, että satulahuoneeseen olisi ilmaantunut tyhjästä pieni jakkara, vai se, että Linnea nyt ojentaisi kätensä ja sanoisi, että anna kun autan laittamaan valjaat tuonne ylös, pikku ukko.

- - -

Sun teksteissä Gunnar ja Linnea, varsinkin Linnea, pääsevät molemmat etuihinsa, joihin en ole itse vielä hahmoja kirjoittaa. Jollain tapaa näiden parin pätkän avulla osaan kuvitella heidät myös eri tavalla. Vaikka nopeasti tutustuin Joosefin hahmoon, niin kaikki lukemani ovat taineet mennä täysin silmien ohitse. Joosefin luonne tulee terävästi esille tarinoissa. Ärsytys. Ja kuinka tarkasti Joosef pitää ympärillä olevia ihmisiä sekä analysoi heidän käyttäytymistään. Vaikka ensimmäisenä päivänä tuleekin joku blondi, nuori wannabe-heppatyttö vastaan, ei hän ihan niin paha olekaan toivottavasti. Vaikka tallissa kavereina pyörivätkin kaksi yltiöpositiviista tyyppiä, on myreä Markus hyvää vastapainoa kaksikolle. Eiköhän Joosef sovi kuin nakutettu Wäckeliniin.

Odotan enemmän kuin innolla, mitä Oljon ja Joosefin matka tuokaan mukanaan. Miten he kotiutuvat Jällivaaraan? Onko Gunnar ikuisesti Joosefin mielestä hieman rasittava, vanha ukko? Pakko nostaa vielä ylös, että rakastan tarinoiden arkisia painotuksia, mutta myös humoristia kohtia; pikku ukko tai Gunnar saisi mennä pussailemaan sitä hevosta! Eniten toisaalta tekstin sisällöstä tuntui naurattavan minua sekin, että Steffe on ollut tähän mennessä varmin juoksija. Kaikki muut juoksevat, jos niitä sattuu huvittamaan.

- Gunnar

"Nii. Mitä mieltä sä nyt oot?" Markus huusi Bellan kärryltä.
"Mistä?" huusin takaisin ja vihasin hiljaisena hiittikärryillä istumista kipeytyvän selkäni takia.
"Siitä et mitä jos alkaisit reenata jollaki toisella hevosella?"
"Pidä suu kii ku ajat ettei lennä rapa nieluun kun jäät taa!"
"Älä uhoa kakstoista-aikaselle, varsanohjastaja!"

Silloin harvoin, kun satuimme olemaan raviradalla ihan kahdestaan sinne matkustaessamme, treeni oli mukavan hiljaista, joskin melko hyödytöntä. Markus oli oikeassa siinä, ettei minun pikku Oljostani ollut vetoapua Bellalle, ja vaikka Bellan juoksuttaminen rinnalla sai Oljon yrittämään parastaan, se sai Bellan lihakset kipeytymään. Ainakin kolmen pitkän päivän ajan haaveilemastamme kunnon hiitistä oikealla radalla oli tullut rauhallinen pitkän matkan kuntotreeni, joka olisi mielestäni vaatinut mukavampia kärryjä.

Gunnar oli jo aiemmin puhunut valmentamisesta ja silloinkin olin vältellyt koko kysymystä. Hevoset olivat muiden miesten elämä tallilla. Minun elämäni oli ihan toisaalla, ja silti ajoin päivittäin sekä Gunnarin että Allanin talliin, huolehdin Oljosta ja treenasin Väinöä. Vaikka molemmat olivat alkaneet menestyä tasoihinsa nähden aika hyvin, edestakaisin ajaminen vei aikaa. Ja niin vei kaikki muukin. Oljo kilpaili ikäänsä nähden melko paljon, mutta kukaan ei tiennyt, että kilpailin töiden ohella itse paljon enemmän ilman hevosia. Kun tallilla suunniteltiin hevosten treeniaikatauluja ja ruokalistoja, minä suunnittelin omanikin. Oli ihanaa nähdä Oljon menestys ja Väinön voitot, mutta olisin uhrannut heti kaikki maailman ravihevoset, jos se olisi taannut minun olevan paras tanssija. Kaiken lisäksi minulla oli leipätyöni muualla kuin tallissa. Vietin tallilla vain tunnin tai pari päivässä, en kahdeksaa, eikä se ollut vielä valjennut muille. Jos oli hevosmies hevosmiesten seurassa ja haaveili kahden tonnin palkintorahoista, oli helppo unohtaa toisten hikoilevan esiliinassa ja kokintakissa kahdeksan tuntia päivässä saadakseen muutaman tonnin voittorahan kuukaudessa tililleen siitä hyvästä.

En olisi luopunut tanssista hevosten takia, mutta olisinko voinut luopua ravintola-alasta? Nytkyttelin hieman hidastusmerkkejä Oljon ohjilla ja se tasasi tahtiaan kiltisti, kun ei kokenut juoksevansa kilpaa. Selkäni oli kipeä ja olin kiertänyt tätä ravirataa yhteensä jo noin miljoona kertaa, vaikka en ollut ollut kauaa hevosenomistaja. Syksy oli tullut ja vaikka olimme Markuksen takia jo pukeutuneet pilkkihaalariin kamalan viiman takia ajoa varten, silti oli kylmä. Ajon jälkeen puolestaan tulisi hiki, kun pitäisi kumarrella hevosten kaviot katsomaan, harjata niiden hikeä ja raahata valjaita edestakaisin. Kotiin päästessäni olisin samaan aikaan umpijäässä ja hiestä nihkeä, enkä voisi edes kauppaan poiketa samalla matkalla inhottavan olon ja hevosenhajun takia. Ja silti... Jos tuloni olisivat olleet varmoja... Jos ajohevosia olisi ollut niin monta, että penkkipalkka olisi ollut taattua... Kyllä minä olisin hevosia ajanut takapuoli jäässä tuhat kertaa mieluummin kuin paistanut enää yhtäkään typerää pakillista typeriä pannukakkuja typerään työmaaruokalaan typeränä hernekeittopäivänä.

"Jäädään jo pois", Markus huuteli huulet sinertävinä, kun varikon portille oli puoli kierrosta.
"Jos sä et jaksa enää..." vastasin, vaikka täytyihän minunkin olla jo ihan sininen.

Oljo hidasti kuuliaisesti ja vain vähän hypellen, kun komento kävi. Koska paikalla ei ollut ketään muutakaan, oli riittävän turvallista ajaa käyntiä kuljetusautolle. Kyllä nämä tammat pysähtyisivät viimeistään silloin, kun osui pää kopin kylkeen. Hiljaisina nousimme kärryiltä kopilla ja sidoimme hevoset kiinni. Yritin penkoa niiden loimet auton takapenkiltä mahdollisimman nopeasti. Saatoin vain kuvitella, miten inhottavaa Oljo-paran mielestä oli seistä hikisenä siinä viimassa. Ennen kuin aloin hikoilla sen valjaita pois, avasin kuitenkin haalarini ja sidoin sen yläosan vyötärölleni.

"Tää on kyl varsinaista kimonotaidetta", valitti Markus samoissa puuhissa.
"Ei mun mielestä. Ei tää nyt mikään yliopistohaalari ole et tekstit pitäis näkyä."
"No kai se on sulle helppoa kun sä oot tommonen laiha tikku."
"Käveleminen ei sit ookkaa", vastasin jalkojani nostellen, jotta näkyi, miten haalarien haara roikkui melkein polvissa. Olipahan ollut edes vähän lämpöisempi kuin ajohaalarissa, joka oli sopivamman kokoinen.

Emme harjanneet hevosia siinä viimassa. Kunhan ne saivat loimet ylleen pikavauhtia ja kaviot olivat ehjät ja kivettömät, kaikki oli hyvin. Oljo ryskäsi ja protestoi kävellessään traileriin, mutta ei tehnyt elämästä sen hankalampaa. Se painoi päänsä heinäverkkoon, kun esittelin tämän täydennetyn ravintovarannon sille vähän ravistellen. Ihan hiljaa se oli jo siinä vaiheessa, kun nostimme rampin ylös. Autossa väänsin ilmastoinnin niin kuumalle kuin sai ja täysille. Vitsit kun talvi ei tulisi koskaan.

"Niin siitä ajosta", Markus aloitti taas.
"Katotaan. Mulla on se Väinökin tossa."
"Tuo sekin Gunnarille?"
"No en. Se on Allanin poni."
"No mutta. Jätä se. Eikö vaan olisikin kiva kiitää lämminverisillä ponien sijaan?"
"Kun mä oon semmonen, että yhtäkään luuseria ei jätetä. Kato nyt kun säkin oot lämpöisessä autossa siinä, etkä törrötä tuolla raviradalla."

Markus naurahti ja mutisi, että kai hän nyt omaan autoonsa aina pääsisi. Ajoasiat jäivät onneksi siihen. Ehkä sitten, jos Oljosta tulisi oikeasti joskus jotain. Silloin minulla olisi edes sen verran nimeä, että voisin olla vuokrakuski ja saada siitä edes puolta palkkaa. Nostin hupun päähäni lämmetäkseni nopeammin ja kuvittelin miten auton ympärillä ravasi hevosia. Olisihan se hienoa.

"Älä ylpisty", Gunnar kehotti pilkettä silmäkulmassaan kun hymyilin itsevarmasti Oljon kärryllä. Hän mutisi Oljolle rauhoittavia kehuja napatessaan yllättävän ketterästi kiinni sen ohjista.
"En en", vastasin vähättelevästi. En oikeastaan ollut juttutuulella. Vaikka en voinut lakata hymyilemästä, se ei johtunut ilosta tai kuplivasta jännityksestä, eikä varsinkaan Gunnarin epäilemästä ylpistymisestä. Olin kauhusta kankea. "Mulle on pääasia, että mä voitan sut ja Bonnien, Markus", sanoin leikilläni. Markus, joka ei ollut sen enempää juttutuulella hermostuksissaan, tuhautti nenäänsä Bonnien pääpuolesta ja loi minuun häijyn katseen.

Marraskuun Murkusta oli tullut kymppitonni rahaa, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Olin ilmoittanut Gunnarille, että Oljo ei juokse enää tänä vuonna. En halunnut rasittaa sitä liikaa, enkä pilata sen ensimmäisen kilpavuoden statistiikkojakaan. Saati sitten omiani: saattaisin pian oikeasti olla rahan arvoinen vuokrakuski. Gunnar oli kuitenkin muistuttanut terävästi, että Oljo oli jo ilmoitettu vielä muutamaan lähtöön, ja että nyt sitä kannattaisi viedäkin, kun oltiin porukalla lähdössä. Vaikka epäilin, että Gunnar tahtoi Oljosta oikeastaan kirittäjän Bonnielle, en silti tohtinut vastustella.

Joten tässä sitä oltiin.
Odottamassa viimeisiä minuutteja ennen hevosten esittelyä.
Black Magic Mile oli alkamassa.
Bonnie ja Oljo, kaksi samannäköistä ja saman ikäistä tammaa, juoksisivat pian taas toisiaan vastaan isoista rahoista.
Ihme, että Markus halusi vieläkin lähteä lauantaisin yhdessä kaljalle.

Aika eteni sykäyksittäin. Yhdessä vaiheessa yritin hengitellä rauhassa tarkistaessani, että kypäräni ja ajopukuni oli ojennuksessa. Kilpailin Wäckelinin puvussa, kuinkas muutenkaan. Seuraavassa vaiheessa puristin jo hyödyttömästi ohjaksia Bonnien perässä ravaavan Oljon kärryillä. Sydämeni hakkasi vieläkin lujempaa, kun kuulin, miten kuuluttaja sanoi sekä Oljon että minun nimeni oikein tällä kertaa. K. Happy Creaturea ohjastaa Joosef Kurjenharju. Happy Creature juoksi viimeksi voittoon Marraskuun Murkuissa.

Aika pikakelautui taas siihen pisteeseen, kun kuulin ne sanat, jotka saivat vereni kuplimaan. Yksi. Kaksi. Aja. Ja minä ajoin voitosta, vaikka jäimme hankalaan paikkaan ninitralaisten taa.

Tiesin, ettei Oljo laukkaa. Tiesin, että vaikka kuinka painostaisin sitä suorilla ulkoradalla, se pysyisi ravissa. Matkaa oli vain maili. Oljon kaviot nielivät metrejä nopeasti. En ehtinyt sääliä hevosta; siihen matka oli liian lyhyt ja liian nopeasti ohitse. En katsonut, kenen kaksi hevosta ohitimme. Näin vain ninitralaisten kuskien selät ja tiesin, että noiden ohitse minun on pakko päästä. En ehtinyt edes ilahtua, kun toinen hevosista hyytyi heti ensimmäisessä kaarteessa: oli kai hapoilla. En tunnistanut hevosta, joka nousi jäljelle jääneen ninitralaisen rinnalle loppusuoralla samaan aikaan minun ja Oljon kanssa. Omituinen väkivaltainen kilpailuhenkisyys nosti minussa pelottavasti päätään. Näin mielikuvissani, miten löisin Oljoa ja nakkaisin sitten piiskan jomman kumman kilpakumppanimme kavioiden alle. Onneksi mielikuva tuntui kamalalta jo sillä ohikiitävällä hetkellä, kun ajattelin sitä.

Maaliviivalla en tiennyt, kuka meistä oli ollut ensimmäisenä perillä. En voinut olla katkera sille ninitralaiselle. Oljo oli juossut varmemmin kuin koskaan. Vaikka olisimme kolmansia, Oljo oli voittanut tuhansia euroja ja tehnyt hyvän ajan. Sitten kaiuttimista kuului: "ja ensimmäisenä maalissa Happy Creature, toisena Coronation Burn, Oxalis Ach, Rest In Speed... Ja niin edelleen. Ohjat meinasivat väkisin livetä käsistäni yhä uudelleen, eikä Oljo olisi meinannut sen vertaa hidastaa, että sen selkään saatiin mustanoranssi voittoloimi.

Päivä oli pitkä vielä voittomme jälkeen, mutta vielä kotimatkallakin istuin korvat soiden ja äimistyksestä mykkänä autossa. Nyreä Markus ilmoitti, että minä tarjoaisin vähintään hänelle ruuan, kun pysähtyisimme puolimatkassa syömään jotain. Minä vain nyökytin.